Ruuti keksittiin Kiinassa 800-luvulla, Tang-dynastian aikana. Tuolloin räjähtävä seos saatiin
aikaan sekoittamalla maaöljypohjaista ainetta ja salpietaria. Ruudin ja räjähdysaineen ero on
lähinnä palamisnopeudessa. Erilaisten ruutien palamisnopeus on alle 2 000 m/s ja räjähdysaineiden
selvästi suurempi.
Mustaruuti
Mustan ruudin ja nykyaikaisen savuttoman ruudin (nitroselluloosaruuti) suurin ero on palokaasujen
määrässä. Mustan ruudin tuottama palokaasujen paine on merkittävästi alhaisempi, kuin savuttoman.
Tämä puolestaan rajoittaa mustaruutia käytettäessä luotien lähtönopeudet alle 500 m/s.
Mustaruuti koostuu; 75 % salpietaria (KNO3), 15 % puuhiiltä (C) ja 10 % rikkiä (S). Edellä mainittujen
aineiden seossuhteet vaihtelevat hieman valmistajasta riippuen. Mustan ruudin syttymispiste on
270–320 °C ja palamislämpö noin 2 000 °C. Sen palamistuloksena syntyy yleensä 57 % kiinteitä aineita
ja vain 43 % ruutikaasuja. Mustan ruudin palamisreaktio on siis suhteellisen epätäydellinen.
Kemialliset ja heikkosavuiset ruudit
Saksalainen kemisti Christian Schönbein (1799–1868) keksi vuonna 1845 Nitroselluloosan, eli
räjähdyspuuvillan. Nitroselluloosa on voimakas räjähdysaine ja itse syttymisominaisuutensa
vuoksi suhteellisen vaarallinen käsitellä. Ranskalainen kemisti Paul Vieille (1854–1934)
keksi vuonna 1885, miten Nitroselluloosasta sai valmistettua turvallisempaa räjähdysainetta.
Hän käytti sopivan typpimäärän omaavaa selluloosaa, uuden laukaisuaineen kehittämiseksi.
Tämän laukaisuaineen nimi on nitroselluloosaruuti. Tämän ruudin syttymislämpötila on 200 °C
ja palamislämpötila noin 2 700 °C. Nitroselluloosaruuti kehittää palamiskaasuja 900 litraa,
yhtä ruuti kiloa kohti. Mustalla ruudilla tämä on vain noin 200 litraa palamiskaasuja, yhtä
ruuti kiloa kohti. Lisäksi Vieille kehitti vuonna 1866 savuttoman ruudin, joka tunnetaan
nimillä la Poudre B tai Poudre Blanche eli valkoinen ruuti.
Italialainen tiedemies Ascanio Sobrero (1812¬–1888) kehitti vuonna 1846 nitroglyseriinin,
jonka avulla voitiin valmistaa nitroselluloosaruutia voimakkaampaa nitroselluloosa-nitroglyseriiniruutia. Nitroglyseriiniä valmistetaan nitraamalla glyseriini-nimistä ainetta typpihapolla. Nitroglyseriini
on herkästi räjähtävä aine, joka voi räjähtää pienestäkin iskusta tai tärähdyksestä. Nitroglyseriini
vaatii käsittelyssä äärimmäistä varovaisuutta.
Savuton ruuti
Ruotsalainen kemisti Alfred Nobel (1833–1896) kehitti tehokkaamman savuttoman ruudin (kordiitti)
vuonna 1887. Savuton ruuti on kemiallinen seos, jonka on tarkoitus toimia ampuma-aseiden
ampumatarvikkeiden ajoaineena. Savuttoman ruudin on tarkoitus palaa valvotuissa olosuhteissa,
ruutiseoksesta riippuen tietyllä palonopeudella. Savuton ruuti koostuu nitroselluloosasta,
johon imeytetään 20 % nitroglyseriiniä asetonilla liuotettuna. Ruutiin lisätään 5 % vaseliinia,
jonka tarkoituksena on estää nitroglyseriinin korroosio vaikutuksia.
Patruunassa ruudin tarkoituksena on haluttuna ajankohtana tuottaa erittäin nopeasti suuri määrä
kuumaa kaasua. Nopeasti syttyvien kaasujen on tarkoitus laajentuessaan työntää luoti irti hylsystä,
sekä kovalla ja kiihtyvällä vauhdilla ulos aseen piipusta.
Ruudin nopea syttyminen ja tasainen palaminen on edellytys sille, että patruuna olisi ennakoivasti
käyttäytyvä. Savuttomat ruudit syttyvät, kun niiden pintalämpötila kasvaa riittävälle tasolle
(n. 170 °C). Keskisytytteisten patruunoiden ruudin nopeasta lämmittämisestä, vastaa herkästi
iskusta syttyvä nalli. Sytytetyn nallin tuottama suuri kuumuus, siirtyy nallitilasta ruudin
pintaan ja suorittaa ajopanoksena toimivan ruudin sytyttämisen.
Vihtavuoren vanhoja ruutipurkkeja 1940-luvulta
Ruudin palaminen
Ruudin palaessa tapahtuu kemiallinen reaktio, jossa ruuti ja hapettava aine reagoivat, tuottaen runsaasti
lämpö- ja kaasumaisia reaktiotuotteita. Ruuti ei kuulu varsinaisiin räjähdysaineisiin, koska sen palamisnopeus
on alle 2 000 m/s.
Ruudin palamisen kannalta olisi ihanteellista, jos patruunan hylsy olisi lähes täynnä ruutia. Tällöin
ruudin palaminen alkaa hylsyn takaosasta ja etenee nopeasti ja tasaisesti läpi koko ruudin täyttämän
hylsyn sisätilan. Jos palaminen tapahtuu näin, palorintama ruudissa etenee tasaisesti ja muodostuvat
ruutikaasut saavat aaltomaisen liikkeen. Tarkoitus on, että ruutikaasun muodostama paineaalto antaa
luodin pohjaan tasaisen työnnön.
Ruudin palamiseen vaikuttavia tekijöitä
syntyvien kaasujen määrä; mitä enemmän ruutikaasuja tuotetaan, sitä suurempi
liike-energia voidaan saavuttaa
syntyvien kaasujen molekyylipaino; mitä keveämpää syntyvä kaasu on, sitä suuremman
nopeuden luoti voi saavuttaa
vapautuneen energian määrä; saatu suuri energiamäärä lisää tehoa ja täten luodin
nopeutta
Ruutityypit
Savuttomat aseruudit jaetaan koostumuksen perusteella viiteen luokkaan;
1.) Yksikomponentti ruuti. Ruudissa nitroselluloosa (NC) on gelatinoitunut eetterin ja
alkoholin avulla. Nitroselluloosan pitoisuus on 90–98 %.
2.) Kaksikomponentti ruuti. Ruudissa nitroselluloosa (NC) on gelatinoitu nitroglyserolin
(NG) avulla. Nitroglyserolin pitoisuus on 25–50 %.
3.) Kolmikomponentti ruuti. Ruudissa nitroselluloosa (NC) on gelatinoitu nitroglyseriinin
avulla ja ruuti massaan on lisätty nitroguanidiinia, ns. D-ruuti)
4.) Korkeaenerginen ruuti. Ruuti massaan on lisätty 5 % RDX:ää (pentriittiä) tai
HMX:ää (heksogeeniä).
5.) Palloruuti
*) gelatinoituminen on prosessi, jossa tärkkelys kypsyy
Ruudin jyvien muoto
Ampuma-aseiden patruunoissa käytettävän ruudin muotoja, jyväkokoja ja värejä on useita erilaisia.
Ruudin väri poikkeaa perinteisestä mustan harmaasta lähinnä erilaisten pinnoiteaineiden vuoksi.
Ruudin jyvän muodolla ja koolla voidaan vaikuttaa sen palopinta-alaan. Esimerkiksi kivääriruuti
on pintakäsitelty niin, että aluksi vaatimaton palonopeus kasvaa nopeasti palotapahtuman loppua
kohti. Tällä pyritään pienentämään patruunan maksimipainetta ja samalla pienentää ruutikaasun
lämpötilaa. Pienempi paine ja lämpötila pidentävät aseen käyttöikää. Ruudit voidaan jakaa
muotonsa perusteella neljään pääluokkaan.
Yksikomponenttinen nitroselluloosaruuti pyrkii imemään itseensä kosteutta ympäristöstään.
Kosteus aiheuttaa ruudin palamisreaktion aikana huomattavia poikkeamia, suhteessa kuivaan
ruutiin. Kosteuden imeytymisen estämiseksi ruudin jyvät usein pintakäsitellään
dinitrotolueenilla, metyyli –tai etyylisentraliitilla tai akardiitilla. Edellä mainitut
aineet suojaavat kosteudelta, mutta samalla toimivat ruudin alkupalamisen hidasteena.
Nitroglyseriini
Nitroglyseriiniruuti ei ime itseensä kosteutta ja ovat kuumuutta kestävää ja vakaata.
Nitroglyseriiniruuti on ballistisesti suhteellisen stabiili vaihtelevissa lämpö- ja
kosteusolosuhteissa. Se omaa kuitenkin korkean palamislämpötilan ja aiheuttaa suhteellisen
suurta kulumaa ampuma-aseen piipun sisäpinnalle.
Ruudin valmistajia
Erilaisia ruuteja valmistetaan lukuisissa tehtaissa ympäri maailmaa. Suurimpia ruudin valmistajia
ovat Dupont, Eurenco, Hodgon, ICI, IMR, Norma, SNPE, RWS ja Winchester. Eurenco valmistaa ruutia
Suomessakin, tuotenimellä Vihtavuori.
Suomalainen Vihtavuori
Suomessa pitkää toimineen ruutivalmistajan, Vihtavuoren ruudit jakautuvat käyttötarkoituksen mukaan
kolmeen ryhmään.
N100
N100 on nitroselluloosasta valmistettu yksikomponenttiruuti, joka on tarkoitettu lähinnä
kiväärinpatruunoihin. N100-sarjassa N110 on paloajaltaan nopein, N170 hitain.
N300
N300 on nitroselluloosasta valmistettu yksikomponenttiruuti, joka on tarkoitettu lähinnä
pistoolien- ja haulikonpatruunoihin.
N500
N500 sarjan ruudit ovat myös nitroselluloosasta valmistettuja yksikomponentti ruuteja,
mutta niihin on imeytetty nitroglyseriiniä. Nitroglyseriini antaa ruudille lisätehoa,
ollen samalla palonopeudeltaan jopa 50 m/s nopeampi kuin tavallinen ruuti. Tämä
ruuti on tarkoitettu lähinnä kiväärinpatruunoihin, joissa käytetään raskasta luotia.
Ruudin säilytys
Yleisesti käytössä oleva savuton ruuti ei säilytä ominaisuuksiaan ikuisesti. Ruudin säilyvyyteen
vaikuttaa ratkaisevasti säilytysolosuhteet. Ruuti voi oikein säilytettynä pitää ominaisuutensa jopa
vuosikymmeniä. Väärin säilytettynä ruuti voi olla pilalla muutamassa kuukaudessa.
Ruudin perusosa nitroselluloosa (NC) hajoaa itsestään ajan kuluessa. Hajoamisen aiheuttaa
lähinnä ruudin seosaineiden vaikutus.
Vanhan ruudin hajoamisen voi tunnistaa sen hajusta. Hajoamistilassa oleva ruuti haisee kitkerälle
typpioksidille. Käyttökuntoinen ruuti puolestaan tuoksuu ruudin valmistuksessa käytetyltä
liuottimelta. Ruudin nuuhkiminen on kuitenkin terveysriski sinänsä, huomioi varoitustekstit
ruutipurkin kyljessä.
Ruuti tulee säilyttää valmistuspakkauksessaan, tiukasti suljettuna. Paras säilytys- lämpötila
on 16–18 °C, ilmankosteus 55–60 %. Säilytysolosuhteiden tulisi pysyä mahdollisimman muuttumattomina.
Suomessa astui 1.7.2015 voimaan uusi räjähdeaineasetus, joka korvaa kokonaan vanhan asetuksen.
Uusi asetus pohjaa kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annettuun lakiin 390/2005.
Sen mukaan yksityishenkilö voi säilyttää kotonaan ruutia ja patruunoita seuraavasti.
819/2015 / 56 § - Säilytys asuinhuoneistossa
Asuinhuoneistossa saa säilyttää enintään 2 kg ruutia, yhteensä enintään 20 000 ampuma-aseissa,
työkaluissa ja lähetyspistooleissa käytettävää patruunaa ja niiden sytytysnallia. (Lähde:
Finlex.fi, 24.8.2015)
819/2015 / 57 § - Säilytys muussa tilassa
Räjähteiden omistajan hallinnassa olevassa muussa tilassa saa säilyttää ruutia yhteensä enintään
5 kg, yhteensä enintään 30 000 ampuma-aseissa, työkaluissa tai lähetyspistoolissa käytettävää
patruunaa. (Lähde: Finlex.fi, 24.8.2015)
Varoitus!
Kun nitroselluloosa hajoaa, se muuttuu selluloosaksi ja typpioksidiksi. Tässä prosessissa vapautuu
lämpöä. Jos lämpö ei pääse haihtumaan riittävän tehokkaasti ympäristöönsä, voi tapahtua ruudin
itsesyttyminen ja räjähdys.
Ruudin säilytyksestä on olemassa myös räjähdysaineasetus 819/2015. Sen mukaan asuinhuoneistossa
saa säilyttää, lukitussa tilassa, erillään lämmön lähteistä, kerrallaan kaksi (2) kg ruutia.
Lähdeluettelo
Arma Fennica 9 – Patruunat ja kaliiberit 1, Harri Hyytinen
Messinkihylsyisten keskisytytyspatruunoiden jälleenlataus, Esa Paananen
Kaliberi lehti 3/2008, Patruunan osat III/IV, Ruuti, Tapio Saarelainen
Kaliberi lehti 4/2009, Ampumatarvikkeiden käyttöturvallisuus, osa 1, J. Pohjoispää