Piipun rihlaustavat

Yleistä

Aseen piippujen rihlaus keksittiin Saksassa vuonna 1520. Piippujen rihlaus yleistyi kunnolla kuitenkin vasta 1800-luvulla. Alkuun rihlat olivat suoria, mutta myöhemmin keksittiin kiertyvät rihlat. Kiertyvä rihla antaa luodille pyörimisliikkeen, joka parantaa lentoratavakautta.

Yleensä piipputanko ensin kuumennetaan todennäköisten jännitetilojen poistamiseksi. Tämän jälkeen piipputankoon porataan valitulle kaliiperille sopiva reikä, mahdollisimman keskitetysti, jättäen rihlaus- ja hiomavara. Täysin absoluuttisen suoran reiän aikaansaaminen piipputeräkseen on erittäin vaikeaa, mutta kysymys onkin asetettujen toleranssien sisällä pysymisestä.

Tämän jälkeen piipun sisäpinnalla ajetaan rihlapalkit ja rihlapalkkien valmistustapoja on useita erilaisia. Tämän jälkeen piippua jälleen lämmitetään mahdollisten jännitetilojen poistamiseksi. Nyt piipun pinta ajetaan lopulliseen muotoonsa ja tämän jälkeen piippu vielä kolvataan, eli hiotaan lyijytapilla ja hiomatahnan avulla lopulliseen rihlapalkki- ja ura kaliiperiinsa.

Yleensä tarkkuuspiippujen valmistajilla on käytössään tiukemmat valmistustoleranssit ja ne valmistetaan laadukkaammasta piipputeräksestä, kuin massatuotannossa, metsästyskäyttöön suunnatuissa piipuissa. Toisin poikkeuksiakin on, sillä jotkut metsästyskäyttöön suunnatut piiput ovat erittäin laadukkaita, mutta todelliseksi massavalmisteeksi niitä ei kuitenkaan voine kutsua.

Koska piippureiän saaminen täysin suoraan on todella vaikeaa, jopa sattumavaraista, jotkut asetehtaat vääntävät hieman kieroon poratun piipputangon reiän suoraksi kitkaruuvipuristimen avulla ja ajavat piipun ulkopinnan tämän jälkeen muotoonsa. Tällöin kyseessä ei voi olla tarkkuuspiippu, sillä väkivalloin väännettyyn piippuun muodostuu ampumisesta johtuvan lämpenemisen aikana ennalta arvaamattomia jännitystiloja, joiden ansiosta osumapiste muuttuu jatkuvasti.

Piipun poraaminen

Kiväärin piipun valmistuksessa piipputanko valmistetaan poraamalla halutulle kaliiperille sopivan kokoinen reikä, pituus suuntaisesti tangon sisään. Tässä ns. kanuunaporauksessa terän läpi syötetään öljyä, terän jäähdyttämiseksi. Syntynyt lastu poistuu terän uraa myöten öljyn mukana. Porauksen jälkeen sisäpinta vielä tasoitetaan kalvaimella sileämmäksi. Piipun poraamisen jälkeen piipun sisäpinnalle järjestetään rihlaus ja rihlaustapoja on useita erilaisia.

Vetorihlausmenetelmä

Alkuun piipun rihlat valmistettiin vetorihlausmenetelmällä, missä porattu piippu asetettiin rihlauspenkkiin ja piipun läpi vedettiin lastuavat rihlasakset, joissa oli kaksi vastakkaista leikkuuterää. Rihlasakset vedettiin vintturilla piipun läpi, rasvaa leikkuun liukasteena käyttäen. Tämän jälkeen rihlasaksia käännettiin 90 astetta ja työmenetelmä toistettiin. Tällöin saatiin piipun sisäpinnalle neljä rihlapalkkia.

Kylmätaottu rihlaus

Kylmätaonnassa rihlat taotaan hydraulisella takomakoneella noin 10 cm pitkän, rihlojen mukaan kiertyvän tuurnan päälle. Tuurnaa siirretään taonnan edistyessä hitaasti eteenpäin, kunnes koko piippu on taottu. Taonnan aikana piipputeräs painuu tuurnan uriin ja teräksen pinta tiivistyy ja tasoittuu.

Taonnassa käytettävä tuurna valmistetaan timanttihiomalla kovametallipuikosta, jolloin iso-kaliiperi mitassa olevaan kiillotettuun tuurnaan hiotaan pieni-kaliiperia vastaavat urat.

Tätä konventionaalista rihlaustapaa kutsutaan toisinaan myös Ballard-rihlaukseksi. Nimitys tulee Marlinin valmistamista Ballard-kivääreistä, joissa oli tavallinen rihlaus.

Mikrorihlaus

Mikrorihlatuissa, takomalla valmistetuissa piipuissa on rihlapalkkien määrä normaalia suurempi 8, 12, 14 tai jopa 16 rihlaa. Rihlapalkit ovat kapeita ja normaalia matalampia.

Mikrorihlan etuna on hyvä tarkkuus, sillä mikrorihlaus saadaan erittäin symmetriseksi, eikä se juurikaan aiheuta luodille ns. lentohuojuntaa. Tästä on kuitenkin metsästyskäytössä seurauksena se, että luoti menee riistasta läpi minimaalisin vaurioin. Mikrorihlatut piiput ovat siten tietyllä tavalla ehkäpä jopa ”liian laadukkaita”.

Mikrorihlattu piippu on vaikeampi pitää puhtaana kuin normaali kivääripiippu. Luodin vaippametalli jää kiinni tiheässä olevien rihlapalkkien väliin helpommin ja tiukempaan, kuin normaalilevyisillä rihlapalkeilla (4 tai 6 rihlapalkkia).

Eräiden lähteiden mukaan mikrorihlatun piipun normaalia kapeammat ja matalammat rihlapalkit myös kuluvat herkemmin. Näiden tietojen mukaan mikrorihlatut piiput kuluivat pilalle jo 500–1000 laukauksen jälkeen. Asiasta on tosin täysin vastakkaistakin tietoa. Syynä tähän väittämään voi olla kapeisiin rihloihin jääneet epäpuhtaudetkin (lähinnä vaippametalli), jolloin luoti kulkee piipun läpi, saamatta kuitenkaan asiaan kuuluvaa pituus suuntaista pyörivää liikettä, mikä tietenkin vaikuttaa negatiivisesti osumatarkkuuteen.

Sako valmisti vuosina 1958–1965 mikrorihlattuja piippuja ja käytti niitä Sako P54, L46 ja L461 –metsästyskivääreissä.

Polygon-rihlaus

Polygon-rihlaus on normaalia rihlaustapaa kestävämpi, sillä siinä ei ole teräviä rihlapalkkien reunoja, jotka käytön ansiosta hiljalleen kuluessaan muuttavat ammutun luodin käyttäytymistä piippuvaiheen aikana. Polygon-rihlauksen sivun optimaalinen kaareva muoto antaa luodille pyörivän liikkeen, säilyttäen kuitenkin riittävän tiiviyden. Tästäkin asiasta tuntuu olevan montaa tietoa, sillä Valmetin takavuosina tekemien testien mukaan, Polygon-rihlaus ei kuitenkaan ole normaali rihlausta parempi.

Nappirihlaus

Nappirihlauksessa piipun rihlaurat tehdään vetämällä kovametallista valmistettu vetonappi piipun läpi. Menetelmässä rihlat puristetaan piippuun ja sen etuna on säännöllinen rihla ja sitä kautta hyvä tarkkuus. Nappirihlausmenetelmässä piippu teräkseen ei jää mahdollisia jännitetiloja, kuten piipuissa, joiden rihlaus on tehty takomalla.

Nappirihlausmenetelmä on nopeampi valmistaa kuin esim. lastuamalla tehdyt rihlat, mutta selvästi hitaampi kuin kylmätakomalla tehty rihlaus. Nappirihlausta käytetään yleisesti mm. ilmakiväärien piipuissa.