Panssaridivisioonan komentajan kenraalimajuri Ruben Laguksen 11.1.1944 allekirjoittama esitys
aloitti panssarinyrkkien hankinnat Suomen armeijalle. Lagus oli hyvin ajan tasalla Saksan uudenaikaisen
panssarintorjunta aseistuksen kehityksestä. 27.1.1944 kenraaliluutnantti Grandell teki
ylipäällikön ohjeiden mukaisen kyselyn OKW:lle uusien lähitorjunta-aseiden hankkimisesta.
Grandel oli jo 12.–17.2.1944 Berliinissä neuvottelemassa OKW:n kanssa, jolloin keskusteltiin myös
lähitorjunta-aseiden toimittamisesta. 17.2.1944 OKW:n kenraali Becker ilmoitti Saksan
suhtautuvan myönteisesti suomalaisten toiveeseen saada uusia lähitorjunta-aseita.
Päämajan koulutusosaston päällikkö, eversti Harri Hirki toi Saksasta Panzerfaust koulutusohjeet. Hän oli
ollut Saksassa 24.- 30.4.1944 tutustumassa lähitorjunta-aseisiin. Suomen armeijassa käytössä oli jatkosodan
lopulla kahta eri kokoa panssarinyrkkejä. Panssarinyrkki F1 (100 pshp/F1) eli 100 mm pikkunyrkki, eli
Panzerfaust 30 Klein ja Panssarinyrkki F2 (142 pshp/F2) eli 142 mm isonyrkki, eli Panzerfaust 30.
Ensimmäiset panssarinyrkit saatiin Suomeen Höyrylaiva Oy:n s/s Aune H:n toimittamana Porin Mäntyluotoon
11.4.1944. Suomen armeija suoritti aseilla ensin koeammuntoja ja jakoi niitä sitten eräänlaiset peruserät
jokaiselle armeijakunnalle ja muutamille erillisille yhtymille. Koeammunnoissa käytettiin ilmeisesti 21
panssarinyrkkiä, sillä Suomeen tuotiin 11.4.1944 1 700 kpl ja 1.6.1944 varastokirjanpidossa on
jäljellä 1 679 kpl.
Eversti Schreck oli 29.4.1944 allekirjoittanut käskyn, jonka mukaan Niinisalossa tuli 5.5.1944
alkaen järjestää koulutusta yhtymien aseupseereille. Koulutuksessa sai käyttää yhtymille jaetuista
panssarinyrkeistä pienen määrän (malli F1:stä 7 % ja malli F2:stä 5 %). Panssarinyrkin väliaikaiset
kalusto-oppaat saatiin julkaistua 20.–22.5.1944. Viisi päivää kestävä erikoispanssarintorjuntakurssi
n:o 1 voitiin aloittaa vasta 22.5.1944. Seuraava kurssi alkoi heti 29.5.1944. Kun otetaan huomioon,
että venäläisten suurhyökkäys Karjalan kannaksella alkoi jo 10.6.1944, oltiin lähitorjuntamiesten
kouluttamisessa osittain jo hieman myöhässä.
Ilmeisesti myöhästyminen johtui pääosin uusien aseiden luokittamisesta erittäin salaisiksi.
Niinpä aseet oli varastoitu pääosin armeijakunta-, divisioona- ja rykmentti tasan varikoihin.
Vain muutamat erikoiskoulutetut tunsivat uudet aseet. Päämajan ase-esikunnan päällikön
ollessa poissa, oli eversti Henrik Schreck allekirjoittanut panssarinyrkkien jakamista koskevan
asiakirjan, jossa aseiden salaamista pidettiin erittäin tärkeänä. Ilmeisesti Schreck oli neuvotellut
asiasta päämajoitusmestarin kenraaliluutnantti A. F. Airon ja tykistön tarkastajan kenraali V. P.
Nenosen kanssa, ainakin heidän olisi tullut olla tietoisia tehdystä päätöksestä.
Raskaiden torjuntataisteluiden alussa jouduttiin tilanteeseen, jossa oli muodostettava pikaisesti
panssarivaunujen lähitorjuntaosastoja ja niiden henkilöstölle oli annettava pikakoulutus.
Salaaminen oli sinänsä ollut täysin turhaa, sillä saksalaiset olivat käyttäneet näitä aseita itärintamalla
jo vajaan vuoden ajan. Aseita oli myös jäänyt venäläisten sotasaaliiksi, joten vihollinen oli
jo suhteellisen hyvin perillä aseiden ominaisuuksista. Suomalainen sanomalehti Keskisuomalainenkin oli
uutisoinut jo 5.5.1944 panssarinyrkkien tehokkuudesta.
Suomalainen panssarinyrkkimies tuhotun venäläisen T-34 -panssarivaunun vieressä. Kuva: SA-kuva
Toimitukset Suomeen
Panssarinyrkkejä saatiin Saksasta aseapuna selvästi ennen venäläisten suurhyökkäyksen alkua. Suomeen
toimitettu asemäärä, vastasi suurin piirtein yhden saksalaisen divisioonan perusannosta. Oli laskettu,
että yhdessä panssarikauhujen kanssa, ne riittäisivät noin 600 – 1 000 vihollisen panssarivaunun torjumiseen.
Suomalaisilla oli kesäkuussa 1944 panssarinyrkkejä aivan liian vähän, niinpä Pohjois-Suomeen sijoitettu
20.vuoristoarmeija (20.Gebirgs-Armee) toimittikin kesäkuun puolessa välissä, ns. pika-apuna omista varastoistaan
noin 10 200 panssarinyrkkiä.
Panssarinyrkillä oli yhdessä panssarikauhun kanssa merkittävä vaikutus puna-armeijan tankkien
pysäyttämisessä Karjalan kannaksen suurtaistelussa kesällä 1944. Saksalaisten laskelmien mukaan panssarinyrkin
kuukausittainen osuus tuhotuista panssarivaunuista vaihteli 3–14 % välillä, mutta oli selvää, että panssarinyrkki
pääsi paremmin oikeuksiinsa Suomen metsäisessä maastossa, jossa ampujan oli helpompi piiloutua kuin avomaastossa.
Panssarinyrkki palveli suomen armeijaa pitkään, ehkäpä pitempään kuin mitään muuta armeijaa. Niiden käyttöön
koulutettiin varusmiehiä viimeisen kerran vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1958.
