Vuonna 1938 järjestettiin Neuvostoliitossa suunnittelukilpailu, jonka tarkoituksena oli löytää korvaava
asemalli teknisesti monimutkaiselle AVS M36 Simonov -automaattikiväärille. Kilpailun voitti Feodor
Vasiljevits Tokarevin (1871–1968) suunnittelema puoliautomaattikivääri. Aseen prototyypit valmistuivat
vielä saman vuoden aikana ja se hyväksyttiin puna-armeijan sotatarvikkeeksi 26.2.1939, nimikkeellä
SVT-38. Joulukuussa 1939 asetta käytettiin jo sotatoimissa Suomea vastaan (Talvisota). SVT-38 ei
kuitenkaan ollut kenttäolosuhteissa menestys, sillä se ei toiminut kunnolla likaisena ja pakkasessa.
Kevättalvella 1940 otettiin puna-armeijassa käyttöön SVT-38:n uudistettu malli SVT-40. Aseen
virallinen nimi oli Samozarjadnaja Vintovka Tokareva, obrazets 1940 g. (SVT 40). Se hyväksyttiin
puna-armeijan sotatarvikkeeksi 13.4.1940.
Tuotanto
Puoliautomaattisten kiväärien tuotanto siirtyi SVT-38 mallista SVT-40:een vuoden
1940 lopulla. Vuonna 1940 venäläiset ehtivät valmistaa vain muutamia tuhansia
SVT-40 -kiväärejä, mutta seuraavana vuonna niitä valmistettiin jo yli miljoona
kappaletta. Asetta valmistivat Tulan, Ižhevskin ja Kovrovin asetehtaat. Vuonna
1942 valmistettiin vielä 264 000 kivääriä, ennen kuin siirryttiin AVT-40
sarjatuliversion tuotantoon. Erään tiedon mukaan Kovrovin asetehdas (Kovrov Arsenal)
ei koskaan valmistanut SVT-40 -kivääreitä, vaan kyseessä olisi ollut Podolskin
asetehdas nro 460.
Saksalaisten aloitettua operaatio Barbarossan kesäkuussa 1941 (hyökkäys Neuvostoliittoon),
oli puna-armeijan jalkaväkidivisioonissa joka kolmas kivääri SVT-40. Se toikin merkittävän
tulivoiman lisän puna-armeijalle. Myöhemmin kuitenkin havaittiin, että ase ei ole aivan
niin tarkka ja luotettava kuin oli toivottu. Siksi aseen valmistuksesta luovuttiin vuonna
1942. Nyt tuotantoon otettiin sarjatuliversio AVT-40. Se oli kuitenkin huono ratkaisu,
sillä aseen koneisto ei kestänyt sarjatulen tuomaa rasitusta.
SVT-40:stä oli olemassa myös tarkka-ampujaversio, varustettuna PU-kiikaritähtäimellä.
Vuonna 1941 valmistui 43 782 tarkka-ampujakivääriä ja vuonna 1942 vielä 14 210 kpl ennen
kuin tuotanto lopetettiin 1.10.1942. Suurimman osan tarkka-ampujaversioista valmisti
Tula Arsenal (1941: 38006 kpl ja 1942: 14210 kpl). Ilmeisesti kiikaritähtäimiä asennettiin
jonkin verran myös Podolsk Arsenalin (tehdas nro 460) valmistamiin aseisiin, mutta Izhevsk
Arsenalin valmistamiin aseisiin ei tiettävästi asennettu PU-kiikaritähtäimiä, ainakaan
itse tehtaalla.
Venäläiset asensivat rintamalla PU-kiikaritähtäimiä rikkoutuneista aseista
uusiin SVT-40 -kivääreihin. Tästä johtuen kaikista Tula Arsenalin valmistamista tarkka-
ampujakivääreistä ei löydy tehtaalla lyötyä C tai CH-leimaa. Kentällä asennettiin
kiikaritähtäimiä, myös Podolskin ja ilmeisesti myös Izhevskin valmistamiin aseisiin.
Aseen ominaisuuksia
Suomessa, Suojeluskuntain ase- ja konepaja Oy (Oy Sako AB) teki 18.11.1940 arvion SVT-38 kiväärin
teknisistä ominaisuuksista. Erään lähteen mukaan kyse oli SVT-40 kivääristä, mutta marraskuussa 1940
ei suomalaisilla vielä ollut muuta kuin SVT-38 kiväärejä. Asesuunnittelija N. Talvenheimo listasi
raporttiinsa seuraavat havainnot:
1.) Sulkuolka on suhteellisen kaukana patruunan kannasta, lukon takaosassa. Lukon kehys on liian heikko,
mikä aiheuttaa lukon kehyksen taipumista ja suuren korkeushajonnan osumissa.
2.) Kaksiosainen tukki, ei mahdollista aseen metalliosien kunnon kiinnitystä (tämä oli korjattu
SVT-40 yksiosaisella tukilla).
3.) Aseen piippu on liian ohut ja kiinnitys huono, vaikuttaen osumatarkkuuteen. Aseen lämmetessä
osumapisteellä oli taipumusta siirtyä yleensä ylöspäin.
4.) Tähtäinlaitteet ovat heikkorakenteiset ja epätarkat.
5.) Kaasusylinterikoneisto ja siihen yhdistetty suujarru-liekinsammuttaja on monimutkainen ja kallis valmistaa.
6.) kiväärin kantotapa on pitkän lippaan vuoksi epäkäytännöllinen.
SVT-40 oli koneistoltaan paljolti edeltäjänsä (SVT-38) kaltainen. Se erosi siitä seuraavissa kohdin;
ase oli kevyempi (n. 0,7 kg kevyempi), aseen tukki oli yksiosainen ja lyhyempi, tukissa oli vain yksi
siderengas entisen kahden asemasta, liipaisinkaari, luisti ja lipas olivat kevyempirakenteisia. Lisäksi
puhdistuspuikko oli siirretty aseen sivulta, piipun alle.
Neuvostoliitto luopui SVT-kivääreistä vuoteen 1955 mennessä. Ne korvattiin uusilla
SKS ja AK-47 rynnäkkökivääreillä.
Toiminta
Kun ase laukaistaan, on luisti painanut lukon perän alas, jolloin lukko on lukittuneena jäykkäyhteyteen
laatikon kanssa ja sulkee patruunan patruunapesään. Luodin ohitettua piipussa noin 11 cm:n päässä
piipunsuusta olevan kaasureiän, pääsee ruutikaasu kovalla paineella kaasusylinteriin, joka kaasun paineen
vaikutuksesta työntyy taaksepäin. Kaasumännän varsi työntää luistia, jolloin luisti aloittaa matkansa taakse.
Liikuttuaan noin 10 mm nostaa luisti nostopinnoillaan lukon takapään ylös, jolloin jäykkäyhteys katkeaa ja
lukko lähtee luistin mukana taaksepäin. Lukko ja luisti käyvät laatikon perällä virittäen samalla iskuvasaran
ja syöksähtävät sitten palautinjousen työntämänä eteen syöttäen uuden patruunan piippuun.
Aseen toimivuuden parantamiseksi patruunapesän kaulaan ja kaulakartioon on tehty pitkittäiset, hyvin
kapeat urat helpottamaan hylsyn irtaantumista patruunapesästä. Tällä pyritään estämään poistettavan
hylsyn jumiutumista patruunapesään.
Kaasunsäätimellä säädetään piipusta edelleen kaasumäntään pääsevän kaasun määrää. Säätimessä on viisi
poikittaista erisuurta reikää, joita haluttu voidaan asettaa kaasukammion vastaavan aukon kohdalle.
Säätimen pää on numeroitu viisikulmio, jota käännetään säädin avaimella haluttuun asentoon. Mitä
miedompaa latausta patruunassa käytetään, sitä suurempi tulee valitun aukon olla, jotta riittävä määrä
ruutikaasua pääsee kaasusylinteriin.
Kaasunsäätimen säädössä on kuitenkin muistettava, että mitä suurempi reikä säätimeen on valittu,
sitä nopeammin kiväärin osat rikkoutuvat. Kiväärin normaalin toiminnan varmistamiseksi tulisi valita
sellainen kaasunsäätimen asento, että ase toimii varmasti, mutta samalla osat joutuvat mahdollisimman
pienten kaasun paineesta johtuvien iskujen kohteeksi.
Sarjanumerot ja lisävarusteet
Aseen sarjanumerot on lyöty seuraaviin metalliosiin; patruunapesän vasemmalle sivulle, lukon alapinnalle
(näkyy kun poistaa aseesta lippaan), viritinvivun alapinnalle ja lippaan sivulle. Lisäksi aseen puutukkiin
on lyöty aseen sarjanumero.
Aseen lisävarusteita ovat; puukkopistin tuppineen, puhdistuspuikko, puhdistussarja (pesuri,
messinkiharja, tuurna ja kaksiosainen öljypullo, ulosvetimen irrotin, jyvä avain, sekä kaasusäätimen
asetusavain). Kaksiosaisessa öljypullossa toisessa osiossa säilytetään puhdistamiseen käytettävää
lipeäseosta ja toisessa aserasvaa.
SVT-38 ja SVT-40 Suomessa
Suomalaiset saivat Tokarev SVT-38 puoliautomaattikivääreitä sotasaaliiksi talvisodassa
yhteensä 3 850 kpl.
Ilmeisesti merkittävä määrä SVT-38 -kivääreitä saatiin sotasaaliiksi helmikuussa 1940 Kuhmon
suunnan taisteluissa. Varsinkin hyvin varustetun Dolinin hiihtoprikaatin (n. 1 800 miestä +
n. 300 miehen tiedusteluosasto) hieman erikoinen kohtalo vaikutti asiaan. Eversti V.D. Dolinin
miehillä oli tuntuvia ongelmia SVT-38 -kiväärien kanssa ja suomalaisten tuleen vastaaminen oli
hankalaa, koska heidän aseensa olivat varastorasvoissa ja kovassa, 40 asteen pakkasessa jäätyneet.
Prikaati tuhottiin helmikuun 1940 alkupuolella käydyissä taistelussa ja aseet saatiin pääosin
suhteellisen hyväkuntoisina Suomen armeijan käyttöön.
Erikoista on, että Dolinin hiihtoprikaati oli valiojoukko, eivätkä he tajunneet poistaa aseistaan
varastorasvoja. Eversti Dolin oli sotavangeilta saatujen tietojen mukaan kuollut Kiekinkoskella
12.2.1940, omien miestensä ampumana.
Jatkosodan aikana oli puna-armeijan käytössä jo parannettu versio SVT-40, joita saatiin sotasaaliina
yhteensä 16 032 kappaletta, näistä 15 204 kappaletta vuosina 1941–1942. Tarkka-ampujaversiota
saatiin vain muutamia. Suomalaiset sotilaat toivat luvatta joitakin satoja SVT-40 kivääreitä rintamalta
sotamuistoina kotiin. Suomalaisten käyttämä nimi aseesta oli 7.62 Kautkiv 40 (7.62 kautkiv/40).
Suomalaisilla oli ongelmia aseiden toimivuuden kanssa. Aseen puhtaudesta kenttäoloissa oli
huolehdittava tarkemmin kuin m/28 ja m/39 kiväärien kohdalla. Lisäksi ongelmia toi kaasumännän
oikeaoppinen säätäminen. Ongelma johtui suomalaisen (7.62x53R) ja neuvostoliittolaisen
(7.62x54R) patruunoiden mitta- ja latauseroista. Nämä ongelmat toivat mukanaan paljon toimintahäiriöitä.
Vuonna 1951 aseita oli vielä Suomen armeijan omistuksessa 4 090 kpl. Aseet poistettiin koulutuskäytöstä
heinäkuussa 1958. Armeija luopui SVT-kivääreistä 1959–1961, myyden ne Interarm Co:lle.
Jatkosodan jälkeen siviilikäyttöön ajautuneita SVT-40 kiväärejä muutettiin hirvikivääreiksi. Muunnoksia
tehtiin vaihtelevalla menestyksellä, osa luvallisesti, osa luvattomasti. Tarpeen aseiden muuttamiselle
järeämmälle kaliiperille (esim. 8 mm ja 9,2 mm) toi uusi lainsäädäntö, jolla pyrittiin estämään
sotilasaseiden (7.62x53R ja 7.62x54R) käyttö metsästyksessä. Lain mukaan pienin kaliiperi
hirvenmetsästyksessä oli 8 mm.
Ongelmia syntyi kun Tokarevin suhteellisen hento lukkokehys joutui kestämään sille alun perin
järeämpien patruunoiden aiheuttama rasitus. Aseen venyvä laukaisu oli myös haittatekijä, joka
tehokkaasti vähensi aseen suosiota metsästyskäytössä.
Asetalo Oy toi Tokarev SVT-40 kivääreitä maahan ainakin 2000-luvun alkupuolella.
Vuonna 2003 hintapyyntö hyväkuntoisella aseella oli 690 €.
Myös saksalaiset saivat näitä aseita sotasaaliksi, jopa yli 100 000 kappaletta. Saksan
maavoimat (Wehrmacht) käytti asetta laajalti. Saksalainen nimitys aseelle oli
Selbstladegewehr 259 (r) lyhennettynä SIG.259(r).