Kurt M. Wallenius

Kurt Martti Wallenius (25.7.1893-3.5.1984) otti osaa suomalaiseen jääkäriliikkeeseen, ollen mukana Jääkäripataljoona 27:ssa Saksassa. Saksaan hän lähti syksyllä 1915 ja Saksassa ollessaan hän käytti peitenimeä Walle. Koulutuskauden jälkeen Wallenius matkasi Jääkäripataljoona 27:n mukana rintamalle, saapuen 12.6.1916 etulinjaan Misse-joelle. Wallenius kuitenkin palasi takaisin Suomeen jo syksyllä 1916, salaisiin värväys- ja etappitoimiin Suomussalmelle. Siellä Wallenius toimi Zugführer Friedel Jacobsonin apuna, etappilinjan Nurmes-Hyrynsalmi-Halla-Tornio ylläpitämisessä. Erittäin tärkeäksi etappipaikaksi nousi Hyrynsalmella Hallan Ukon talo, josta tarinan mukaan tuli legendan arvoinen turvapaikka jääkärikoulutukseen matkaaville. Etappitoiminta kuitenkin oli ilmitulon vuoksi lopetettava ja Wallenius palasi Ruotsin kautta takaisin Saksaan. Maaliskuussa 1917, Wallenius oli jälleen Jääkäripataljoona 27:ssa. Venäjän vallankumouksen alettua, pataljoona siirrettiin Libauhun ja sitä alettiin valmistella todelliseen tehtäväänsä, Suomeen lähettämiseen. Jääkäreiden siirtyminen Suomeen alkoi lokakuussa 1917 pienissä ryhmissä. Wallenius lähti Saksasta 10.1.1918 ja siirtyi ensin Ruotsiin ja sieltä edelleen Haaparannan kautta 30.1.1918 Suomeen. Suomessa sisällissodan ensimmäiset laukaukset oli ammuttu jo pari päivää aiemmin, 28.1.1918

Wallenius otti osaa muiden jääkäreiden kanssa Suomen sisällissotaan, valkoisten puolella. Wallenius toimi joukkueen johtajana mm. Tervolan ja Tornion taisteluissa. Tervolan taistelussa Walleniuksen ja Jacobsonin onnistui pysäyttää punaisten juna ja ajaa vihollinen pakosalle ja täten, estämään punaisten eteneminen Rovaniemelle. Tämä tapahtui ilman omia tappioita.

Tornion taistelussa valkoiset ottivat Jacobsonin ja Walleniuksen johdolla yhteen venäläisen 900 miehisen varuskunnan kanssa, rautatieaseman tuntumassa. Taistelussa kaatui yhdeksän valkoista, mukaan lukien Jacobson. Venäläisten tappiot olivat myös yhdeksän kaatunutta, mutta osa heistä antautui valkoisille, osan paetessa Ruotsiin. Valkoiset saivat taistelusta noin 450 venäläistä vankia. Tornion punakaarti antautui pian tämän jälkeen, tekemättä vastarintaa. Luutnantti Walleniuksesta tuli nyt Tornion joukkojen komentaja ja Pohjolan suojeluskuntien päällikkö ja ylennettiin 11.2.1918 yliluutnantiksi. Wallenius ammutti heti taistelun jälkeen Rovaniemen punakaartin johtajat (Räty ja Pekkala) maanpettureina, sekä pakoon yrittäneen Tornion venäläisen komissaarin.

Vienan retkikunta

Helmikuun loppupuolella Wallenius sai tiedon, että Kantalahden suunnalle oli koottu joukko punakaartilaisia. Tämä joukko koostui lähinnä Oulun suunnan punakaartilaisista. Heille oli lisäksi lähetetty 7 000 kivääriä käsittävä aselasti Muurmannin rataa myöten. Walleniuksen käsitykseen tuli tiedustelijoiden raporttien perusteella, että punaiset hyökkäisivät Sallan ja Kuusamon kautta kohti Torniota. Wallenius lähetti tilanteesta johtuen valkoisen armeijan ylijohdolle kirjelmän, jossa ehdotettiin retkikunnan lähettämistä. Retkikunnan tehtävä olisi Aunuksen, Vienan ja Kuolan yhdistäminen Suomeen. Mannerheim hyväksyi ehdotuksen ja käski järjestää joukot Kuusamoon ja Kuolajärvelle, kahdeksi retkikunnaksi, joista toista johtaisi yliluutnantti Wallenius ja toista luutnantti Willamo. Wallenius kokosi retkikuntaan 700 vapaaehtoista Rovaniemelle ja Mannerheim käski otettavaksi 500 miestä lähinnä Oulusta ja Koillismaalta mukaan operaatioon. Kuusamon kirkonkylään kootut 500 miestä, saivat alkuun vain 92 kivääriä. Lopulta kuitenkin saatiin tuhat kivääriä ja pikakivääri. Retkikunta ylitti rajan maaliskuussa 1918. Wallenius hyökkäsi 3.3.1918 Soukelon kylään, mutta konekiväärein aseistettu punakaarti piti pintansa. Wallenius uusi hyökkäyksen 6.3., mutta vihollinen piti pintansa ja oli saamassa täydennystä, joten Walleniuksen oli vetäydyttävä. Willamokaan ei pärjännyt Tuntsajoen suunnalla sen paremmin. Vihollinen kuitenkin yllättäen vetäytyi Soukelosta ja Ruvasta ja valkoiset joukot miehittivät kylät. Tilanne sai kuitenkin yllättävän käänteen, kun Englanti uhkasi Suomea vastatoimilla, jos ”suomalais-saksalaiset” joukot vielä jatkava etenemistä kohti Vienan merta. 18.4.1918 Walleniuksen joukkojen oli Mannerheimin käskystä marssittava takaisin omalle puolen rajaa.

Kesällä 1918 Venäjälle jääneiden punaisten avuksi tulivat englantilaiset, jotka värväsivät suomalaisia punakaartilaisia Muurmannin legioonaansa. Elokuussa 1918 legioonassa oli jo yli 600 miestä, aseistettu ja vaatetettu englantilaisten toimesta. 19.7.1918 kapteeni Walleniuksen joukoista oli muodostettu Lapin I rajavartiopataljoona (vahvuus 700 miestä). Sen varustus oli erittäin surkea ja miehet näkivät huollon puutteessa nälkää. Nyt kuitenkin jo saksalaisetkin alkoivat kiinnostua koillisrintaman tilanteesta ja Walleniuksen luona vieraili kenraali von der Goltz ja kapteeni Falkenhorst. Kun englantilaisten johtama suomalainen Muurmannin legioona suoritti ensimmäisen iskun, alkoi saksalainen eversti von Redern järjestämään 1 200 miehisen Kaartin jääkäripataljoonan siirtämistä Kuusamoon. Tilanne kuitenkin muuttui syksyn myötä asemasodaksi, eikä suunniteltua pataljoonaa Kuusamoon lähetetty. Ensimmäinen maailmansota päättyi 11.11.1918 ja sitä myötä tilanne rajallakin rauhoittui.

Mosku

Kurt Wallenius lahjoitti vuonna 1917 Saksasta jääkärien tuoman Mauser M1916 -pistoolin ”Ukko-Mauserin”, tunnetulle poromiehelle ja pororosvoksi väitetylle Aleksi Hihnavaaralle (Mosku). Wallenius nimitti Moskun epävirallisesti Koilliskairan ”yhden miehen rajavartiostoksi”. Ukko-Mauserillaan Mosku kuritti niin petoja kuin kolttiakin. Tiettävästi Mosku ampui enemmän miehiä kuin karhuja. Taustalla oli kolttien vuosikymmeniä jatkuneet porovarkaudet ja vihanpito suomalaisten kanssa. Walleniuksen tiedon mukaan koltat olivat vieneet tai tappaneet jopa 16 000 poroa. Totuus kuitenkin oli, että poroja varastettiin puolin ja toisin. Kolttien ja suomalaisten kohtaamiset johtivat usein väkivaltaan, jolloin ihmishenkiä menetettiin. Lapin erämaassa vallitsi täten ns. korpilaki.

Wallenius itsekin osallistui tällaiselle rajan taaksekin suuntautuneelle ”kostoretkelle”, poroja varastelevia kolttia vastaan. Retken oppaana toimi Mosku. Jokaiseen koltta asumukseen saapuessaan, Wallenius laittoi suoralta kädeltä kenttäoikeuden pystyyn, uskoen suhteellisen sokeasti Moskun väitteitä kolttien rikoksista. Retkikunta palasi takaisin Suomen puolelle, mukanaan kaksi tokkaa koltilta takavarikoituja poroja.

Petsamon retkikunta

Wallenius määrättiin Petsamon retkikunnan johtoon 5.1.1920. Retkikunnan tehtävänä oli Petsamon miehitys, sekä suomalaisten ja lappalaisten kansalaisoikeuksien suojaaminen. Wallenius ei tosin ollut tyytyväinen retkikunnan vähäiseen mies määrään, vain 63 miestä. Hän vaati saada käyttöönsä 300 miestä, mutta yleisesikunnan päällikkö Enckell ei tähän suostunut. Retkikunnan saapuessa Petsamon suunnalle, oli suurin osa paikallisväestöstä paennut, osin punaisten suomalaisten, venäläisten ja norjalaisten pelottelun vuoksi, väitteillään että suomalainen retkikunta murhaa ja ryöstää. Retkikunta saapui Petsamoon helmikuun alussa. Petsamossa tilanne oli varsin häilyvä. Wallenius joutui mm. takomaan järkeä punakaartin jäsenille, Saksasta tuomansa pitkäpiippuinen Tykistöparabellum -pistooli kädessään. Helmikuun 20. päivänä Wallenius sai venäläisten bolsevikkihallinnolta uhkavaatimuksen poistua Petsamosta, muutoin bolsevikit hyökkäävät 12.3. Bolsevikeillä oli tässä vaiheessa Murmanskissa noin tuhat miestä, joista noin puolet oli suomalaisia punaisia, entisiä legioonan miehiä. Walleniuksen tilanne kuitenkin parani 18.3. kun luutnantti Tuiskun täydennysosasto saapui Petsamoon, nostaen Walleniuksen retkikunnan vahvuuden 196 mieheen. Täydennyksestä huolimatta Petsamon puolustaminen ei ollut mahdollista bolsevikkien ylivoimaa vastaan ja Wallenius vetäytyi 22.3. Salmijärvelle. Suomen hallitus päätti lähettää nyt avuksi 500 miehen vahvuisen Pohjanmaan jääkäripataljoonan, mutta liian myöhään Petsamon kannalta. Salmijärvelle asettunut Walleniuksen retkikunta saarrettiin huhtikuun alussa. Wallenius murtautui ulos motista ja pakeni miehineen, jolloin kaatui neljä, neljä haavoittui ja 29 Norjan puolelle paennutta joutui Norjan vankileirille. Walleniuksen palatessa Rovaniemelle, tuli luvattu jääkäripataljoona vastaan ja kääntyivät nyt takaisin Ouluun. Hallituksen byrokraattien jahkailusta johtunut tappiollinen tilanne laitettiin nyt Walleniuksen syyksi. 14.10.1920 solmitussa Tarton rauhansopimuksessa, Petsamo kuitenkin jäi suomalaisille.

Lapuan liike

Sisällissodan jälkeen Wallenius suoritti yleisesikunta kurssin Berliinissä vuosina 1923-1925, loistavin arvosanoin. Vuonna 1925 hänet nimitettiin yleisesikunnan päälliköksi. Hän toi omalla persoonallisuudellaan oman vivahteen yleisesikunnan arkeen, toisinaan villapaitaan pukeutuneena, iso puukko vyöllään. Yleisesikunnan päällikkönä, hänen tehtävänään oli Suomen puolustusjärjestelmän suunnittelu ja organisointi. Kenraalimajuriksi 14.8.1930 ylennetty Wallenius kuului Lapuan liikkeen kannattajiin ja lokakuussa 1930 häntä syytettiin käskyn antamisesta presidentti J.K. Ståhlbergin kyydityksestä Helsingistä Joensuuhun. Tapauksen vuoksi hänet erotettiin yleisesikunnan päällikön virasta. Tämän jälkeen hänestä tuli Lapuan liikkeen virallinen puheenjohtaja, jonka toiminta huipentui helmikuussa 1932 Mäntsälän kapinaan. Kapinahankkeen keulakuva oli Vihtori Kosola ja Wallenius sotilaallinen päällikkö. Kapina epäonnistui ja suojeluskuntien päällikkö Lauri Malmberg pidätti Walleniuksen, mutta tuomio tapauksesta oli vain yhdeksän kuukautta ehdollista vankeutta.

Talvisota

Talvisota alkoi 30.11.1939 ja Wallenius meni Päämajaan ja pyysi päästä uudelleen Suomen armeijan palvelukseen. Hän uhkasi mennä rintamalle vapaaehtoisena sotamiehenä, ellei saanut komentajan paikkaa. Viikon kuluttua tästä ylipäällikkö Mannerheim nimitti Walleniuksen reservistä Lapin ryhmän komentajaksi. Wallenius otti tehtävän vastaan 13.12.1939. Lapin ryhmällä ei aluksi ollut yhtään lentokonetta, ei ilmatorjunta-aseita, eikä edes tykkejä. Panssarintorjuntaan saatiin vain kahdeksan eversti Nordstörmin Ruotsista, omin varoin ostamaa panssarintorjuntatykkiä.

Pelkosenniemen taistelussa Wallenius osoitti taitonsa, motittaen kolmen pataljoonan voimin vihollisen JR 273:n. Pakoon päässeet venäläiset pakenivat pakokauhun vallassa, pitäen niin kovaa kiirettä että suomalaiset joukot pääsivät 85 km eteenpäin, aina Savukosken Saijaan asti. Vallattua maata saatiin takaisin ja ensimmäinen selkeä voitto oli erittäin tärkeä koko pohjoisen puolustukselle, sillä pahin uhka Kemijärven ja Sodankylän suuntaan oli toistaiseksi torjuttu. Samalla venäläisten Joutsijärvellä toimineen 122.divisioonan toiminta vaikeutui merkittävästi, sillä syvällä divisioonan selustassa oli nyt suomalaisia joukkoja. 122.divisioonan eteneminen pysäytettiin lopullisesti Mäntyvaaran taistelussa, jonka jälkeen venäläiset vetäytyivät Märkäjärvelle.

Wallenius ymmärsi hyvin, miten talvisodasta kirjoittavia ulkomaisia toimittajia tuli kohdella. Hän antoi toimittajille jopa omia tilannekatsauksia, mutta mitään sotasalaisuuksia hän ei paljastanut. Lapin rintama ja Wallenius saikin todella paljon positiivista huomiota länsilehdistössä ja tämän vuoksi Suomen maine talvisodan sankarina säilyi vahvana Keski-Euroopassa. Päämaja ei kuitenkaan katsonut hyvällä Walleniuksen saamaa lehdistön suosiota kohtaan ja kielsi tilannekatsausten pidon.

Lapin ryhmän komentaja Kurt Wallenius tammikuussa 1940. SA-Kuva.

Wallenius kuitenkin siirrettiin 28.2.1940 Viipurinlahden puolustuksesta vastaavan Rannikkoryhmän komentajaksi. Walleniuksen saapuessa oli ryhmä täydessä kaaoksessa ja tästä sai kenraaliluutnantti H. Öhquist syyn erottaa Wallenius. Wallenius oli sekä Mannerheimin, että Öhquistin epäsuosiossa. Tämän jälkeen ei Walleniusta enää nähty armeijan palveluksessa.

Kenraalimajuri Kurt Wallenius ja eversti Oiva Willamo Rovaniemella. Kuva: SA-Kuva.

Jääkäritommi

1900-luvn alkupuolella lähti Suomesta suuri joukko nuoria miehiä Saksaan sotilaskoulutukseen. Nämä miehet sijoitettiin Saksassa preussilaiseen jääkäripataljoona 27:aan. Nuoria miehiä lähti salaa liikkeelle ympäri Suomea, heitä varten oli järjestetty etappipaikkoja, turvallisen matkaamisen turvaamiseksi. Yksi tällainen paikka oli Halla Ukon kortteeri Hyrynsalmella. Tarinan mukaan kaikki Hallan Ukon luona yöpyneet Saksaan matkaavat, saivat mukaansa pitkäteräisen Tommi-puukon. Tämän Jääkäritommiksi kutsutun puukon terä oli noin 180 mm pitkä ja muutenkin hieman tavallista puukkoa järeämpi. Puukon mukana tuli nahasta valmistettu tuppi, joka oli väritykseltään punamusta. Puukot valmisti Kalle ”Tommi” Keräsen poika, Setti Keränen. Yksi näistä Hallan Ukon etappipaikalla käynyt oli, jääkärikoulutukseen matkalla ollut Kurt Wallenius.

Walleniuksen Jääkäritommi puukko, koko mustalla tupella.

Kirjailija ja erämies

Jääkärikenraalimajuri Kurt Wallenius tunnettiin kirjailijana ja useiden tunnettujen erämiesten pyyntireissujen metsästyskaverina. Walleniuksen retket Moskun kanssa Neuvostoliiton rajan taakse, kolttalappalaisten porovarkaiden perässä, ovat hänen tunnetuimpia tarinoita. Hänen erittäin monipuoliset selonteot Lapin erämaa-alueilta, pitävät sisällään merkittävää tietoa kulttuurihistoriastamme. Metsästykseen hän ehti paneutua kunnolla vuosina 1934-1937, toimiessaan Petsamon kalatehtaan johtajana. Metsästystä hän harrasti innokkaasti myöhemminkin Marrasjärven suunnalla, Leo Pokan kanssa.

Walleniuksella oli Saksan jääkärikoulutuksessa valokuvien mukaan henkilökohtaisena käsiaseena Parabellum P.08 -pistooli, lisäksi vyöllä roikkui Jääkäritommi puukko. Hän toi mukanaan Saksasta ainakin pitkäpiippuisen Tykistö-Parabellum -pistoolin (Lange Pistole 08), mahdollisesti myös Ukko-Mauserin (Mauser m/1916), jonka hän lahjoitti Moskulle. Metsästyksessä hän käytti rinnakkaispiippuista haulikkoa ja ilmeisesti jotain suomalaista sotilaskivääriä.

Walleniuksen kirjat; Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä (1933), Yli Lapin rajojen, Alaston maa (novelli), Japani marssii (1938), Lapin sota 1939-1940, Emäpuu kertoo (1942), Vanhat kalajumalat (1951), Miesten meri (1952), Makreeta (1959), Harakka-Antti lähtee itäjäihin (1961) ja Petsamo.