Saksan polttoainehuolto ja sen vaikutus sotatoimiin

Saksan oma öljyn tuotanto 1939–1945

Saksan sotateollisuuden ja asevoimien yksi suurimmista ongelmista koko toisen maailmansodan ajan, oli eräiden tärkeiden raaka-aineiden puute. Yksi tärkeimmistä oli öljy.

Saksalla ei itsellään ollut suuria öljykenttiä. Öljyä kyllä porattiin, mutta määrät olivat kansakunnan tarpeet huomioon ottaen mitättömän pienet. Näin ollen Saksa joutui turvautumaan ulkomailta ostettavaan raakaöljyyn. Toisen maailmansodan alettua, Englannin ja Ranskan merisaarto vaikutti merkittävästi mahdollisuuksiin ostaa öljyä Euroopan ulkopuolelta. Näin ollen Saksa pyrki ostamaan öljynsä Romaniasta ja Unkarista, jotka pystyivät tyydyttämään noin 60–65% Saksan tarpeesta.

Saksan öljynjalostamoiden tuotantokapasiteetista noin 60 % sijaitsi Hampurin alueella. Siellä jalostettiin noin 85 % ulkomailta tuodusta raakaöljystä.

Öljynjalostamot ja niiden kapasiteetti

Synteettinen öljy

Saksalainen kemisti Friedrich Bergius keksi jo vuonna 1913 tavan valmistaa hiilestä vedyn avulla bensiiniä. Bergius möi patenttinsa vuonna 1925 I.G. Farben nimiselle kemian alan konsernille, joka aloitti synteettisen bensiinin valmistuksen 1930-luvun alkupuolella.

Saksan asevarustautuminen ja halu päästä polttoaineiden osalta lähemmäksi omavaraisuutta, kiihdytti tuntuvasti synteettisen polttoaineen valmistamisessa tarvittavien tuotantolaitosten rakentamista. Syyskuussa 1939 oli käytössä 14 ns. Hydrier-werke tuotantolaitosta. Vuonna 1940 keskimääräinen päiväkohtainen tuotantokapasiteetti oli jo 11,4 miljoonaa litraa synteettistä polttoainetta. Tämä määrä vastasi noin 46 % Saksan sen hetkisestä polttoainetarpeesta. Polttoaineen tarve kuitenkin nousi tuntuvasti sodan aikana. Synteettisen polttoaineen tuotantolaitosten rakentaminen jatkui koko sodan ajan ja vuoteen 1943 mennessä oli tuotanto jo kaksinkertaistettu vuoden 1940 tasoon nähden.

Fischer-Tropsch menetelmä

Osa laitoksista toimi Hydrocarbon synteesi (Fischer-Tropsch) menetelmää käyttäen. Laitosten tuotannosta yleensä suurin osa oli nestekaasua (C3=propaani ja C4=butaani). Laitoksesta riippuen nestekaasun, bensiinin (60-80 oktaanista) ja diesel polttoaineen osuus tuotannosta hieman vaihteli.

Nestemäinen butaanikaasu konvertoitiin kokonaisuudessaan lentokonepolttoaineeksi, polymerisoinnin tai alkylaation avulla. Propaani puolestaan konvertoitiin kokonaisuudessaan moottorien polttoaineeksi.

Fisher-Trops -nesteytysmenetelmässä (hydraus) hehkuvaan kivihiileen johdetaan vesihöyryä, jolloin muodostuu hiilimonoksidin ja vedyn seosta. Lopputuloksena syntyy synteesikaasua. Synteesikaasusta puolestaan saadaan Fisher-Trops -menetelmällä nesteytettyjä hiilivetyjä. Hiilivedyt ovat matala oktaanisia, joten niitä on jatkojalostettava. Lopullinen tuote on maaöljyä ja synteesikaasuja. Esimerkiksi lyijyttämällä polttoaineen oktaaniluku nousee 10–15%.

Saksan kivihiilestä valmistama bensiini oli 2–3 kertaa niin kallista, kuin vuoriöljystä valmistettu.

Saksan liittolaismaista saatu öljy

Saksalla oli kuitenkin pari liittolaista, jotka tuottivat öljyä yli oman tarpeen ja toimittivat "ylijäämän" Saksan käytettäväksi. Merkittävimmät tuottajat oli Romania ja Unkari.

Unkarin öljyn tuotanto vuosina 1941–1944

Puola

Saksa valtasi Puolan syksyllä 1939 ja jakoi sen yhdessä Neuvostoliiton kanssa. Jako oli Saksan kannalta hieman epäedullinen, sillä Puolan öljytuotanto sijaitsi Galatsiassa, Puolan itäosassa. Siitä 75 % siirtyi Neuvostoliiton hallintaan. Saksa sai alueen öljytuotannon käyttöönsä miltei vahingoittumattomana, tosin vasta heinäkuussa 1941. Puolan öljytuotanto tosin oli melko vaatimatonta, eikä sen merkitys tässä vaiheessa ollut loppujen lopuksi kovin suuri.

Heinäkuussa 1944 Saksa menetti Puolan öljykentät Drogobytsissä ja Boryslawissa. Tällä oli tässä vaiheessa suuri merkitys, sillä liittoutuneiden pommitukset olivat vaikeuttaneet tuntuvasti polttoaineen saantia muualta.

Hollanti

Saksa hyödynsi myös vuonna 1940 miehittämänsä Hollannin öljyntuotannon. Hollannista saadun öljyn määrä oli suhteellisen vaatimaton. Öljyä pumpattiin Hollannin öljylähteistä kolmella paikkakunnalla, Coevorde, Dalum ja Emlichheim.

Liittolaismaat rasittivat öljyvaroja

Italia

Saksan liittolaisesta Italiasta ei ollut apua öljy pulaan, päin vastoin Saksa joutui viemään öljyä Italiaan. Sodan alkaessa Italian öljyvarastot olivat 1 880 000 tonnia, mutta siitä oli kulutettu 600 000 tonnia jo ensimmäisen puolen vuoden sodankäynnin aikana. Kulutusta oli pakko rajoittaa ja kulutus määrättiin 75 000 tonniin kuukaudessa. Tästä oli seurauksena Italian laivaston (Supermarinan) toiminnan osittainen "halvautuminen". Saksa joutui lupaamaan 50 000 tonnia öljyä joka kuukausi, mutta ei pystynyt luvattua määrää toimittamaan omankin armeijan kärsiessä akuutista polttoaine pulasta.

Suomi

Saksa joutui viemään polttoaineita, myös sen rinnalla taistelevaan Suomeen. Vuoden 1941 loppuun mennessä Saksa oli toimittanut 24 000 tonnia bensiiniä. Vuonna 1942 toimitettiin 36 640 tonnia ja vuonna 1943 36 500 tonnia. Vuonna 1944 Saksa vei Suomeen 30 00 tonnia bensiiniä kuukaudessa eli noin 360 000 tonnia vuoden 1944 aikana. Lisäksi Suomeen vuonna 1944 vietiin 1,2 miljoonaa tonnia hiiltä. Suomeen laivattiin 17.10.1940–20.11.1940 välisenä aikana yhdeksällä laivauksella 8 363 184 kg (1 330 m3 = 1 000 kg). Polttoaine tuotiin Suomeen Soya IV ja Hamel -säiliöaluksilla.

Suomi oli täysin riippuvainen Saksan polttoaine huollosta. Suomeen tuotiin bentsolia, joka oli kivihiili johdanteista. Se sisälsi 84 % bentseeniä, 14 % tolueenia ja 2 % ksyleeniä. Bentsoli jäätyi +6 C, joten siihen oli lisättävä spriitä.

Ploestin öljyntuotanto

Ploesti sijaitsee 56 kilometriä pohjoiseen Romanian pääkaupungista, Bucharestista. Ploestin kaupungin väkiluku oli 1940-luvulla noin 80 000 asukasta. Väestöstä suurin osa oli romanialaisia. Etnisistä ryhmistä suurimmat olivat unkarilaiset ja saksalaiset, käsittäen muutamia tuhansia ihmisiä.

Romania avasi maailman ensimmäisen suuren öljynjalostamon 1856–1857, yhdysvaltojen rahoituksella. Romanian öljyntuotantokapasiteetti oli noin kuusi miljoonaa tonnia vuodessa. Tästä öljystä suurin osa tuotettiin Ploestin alueella.

Ploestin aluetta ravisteli voimakas maanjäristys marraskuussa 1940. Järistys aiheutti mittavaa vahinkoa alueen öljyntuotantolaitoksille. Vauriot saatiin kuitenkin pian korjattua.

Ploestin öljykentät näyttelivät merkittävää roolia toisen maailmansodan aikana. Saksa oli täysin riippuvainen Romaniasta saadusta raakaöljystä. Saksalla itsellään ei ollut suuria öljyesiintymiä hyödynnettäväksi, joten he joutuivat täten turvautumaan tuonti öljyyn, sekä synteettiseen polttoaineeseen, jota valmistettiin kivihiilestä hydrausmenetelmän avulla.

Länsiliittoutuneet huomasivat tämän Saksan ns. Akilleenkantapään hieman myöhään. Saksa oli erittäin riippuvainen kahdesta paikasta (Romaniasta ja Unkarista) saatavasta raaka-aineesta. Todellisuudessa Unkarin merkitys oli pienen tuotantomäärän vuoksi vähäinen. Todellinen merkitys oli Romaniasta, Ploestin alueelta saatavalla öljyllä. Sen saannin loppuminen olisi merkinnyt Saksan armeijan sotatoimien loppumista. Ploestin öljyjalostamoita pommitettiin kuitenkin ensikerran vasta kesäkuussa 1942.

Öljyn tuonti Neuvostoliitosta

Vuonna 1940 Saksa aloitti vilkkaan kaupanteon Neuvostoliiton kanssa ja sai ostettua sieltä miljoona tonnia öljyä. Öljy toimitettiin Saksaan vuosien 1940–1941 aikana. Tämä toi vain tilapäistä helpotusta tilanteeseen, sillä Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22.6.1941, joten myös öljytoimitukset lakkasivat. Kaiken lisäksi, nyt Saksan muutenkin vähäisiä öljyvaroja oli verottamassa myös liittolaismaat Suomi ja Italia.

Viro

Viron öljytuotanto oli ennen toisen maailmansodan alkamista suhteellisen vaatimatonta. Vuonna 1939 Viro tuotti 181 000 tonnia liuskeöljyä, josta vain 22 500 tonnia oli polttoaine kelpoista. Neuvostoliitto miehitti vuonna 1939 ja otti öljyn tuotannon haltuunsa.

Saksa vapautti (miehitti) Neuvostoliiton kaappaaman Viron heinäkuussa 1941. Puna-armeija oli vetäytyessään suurelta osin tuhonnut Viron öljyteollisuuden tuotantolaitokset. Raunioille perustettiin Saksan johtama yhtiö Baltische Öl GmbH. Yhtiön päätehtävä oli tuottaa öljyä Saksan armeijan tarpeisiin. Tuotannon aloittaminen oli hidasta ja sitä alettiin todenteolla kiirehtiä vasta 16.3.1943, kun Saksan armeija oli vetäytynyt Kaukasuksen öljylähteiltä. Tuotanto ei ehditty koskaan saada käyntiin ja Saksan armeijan vetäydyttyä Virosta syksyllä 1944, asia oli loppuun käsitelty.

Kaukasus ja Maikop

Saksalaisia kiinnosti kovin Maikopin ja Grosnyin alueen öljylähteet, joiden tuotanto vuonna 1938 oli 3 500 000 tonnia, eli kuudesosa Neuvostoliiton koko tuotannosta. Kun saksalaiset kesällä 1942 saavuttivat Maikopin öljyalueen, he havaitsivat, että tuotantolaitokset olivat vanhanaikaiset ja tuhotut. Saksalaiset eivät ehtineet käyttää alueen öljyä hyödykseen.

Kaukasus

Saksan sodanjohto päätti suorittaa vuoden 1942 kesähyökkäyksen eteläisellä rintamanosalla. Tavoitteena oli Kaukasus ja sen öljyvarannot. Tulevaa offensiiviä silmälläpitäen OKH perusti 29.3.1942 teknisen prikaatin (Technische Brigade Mineralöl) Kaukasuksen öljykenttien käyttöönottoa varten. Tarkoituksena oli vallata Maikopin, Grosnyin ja Bakun öljykentät, sekä Tuapsen öljysatama. Perustetun prikaatin vahvuus oli noin 6 500 miestä ja sen tavoitteeksi asetettiin 3 500 000 öljy tonnin toimittaminen vuosittain.

Maikop

Maikopin öljyalueen venäläiset tuotantolaitokset olivat pieniä ja vanhanaikaisia. Vuonna 1938 Maikop tuotti yhdessä Grosnyin alueen kanssa 35 500 000 tynnyriä raakaöljyä. Vetäytyessään etenevien saksalaisten tieltä, puna-armeija hävitti Maikopin öljynporaus - ja tuotantolaitokset perusteellisesti. Maikop oli saksalaisten hallussa noin puoli vuotta, mutta tuotantoa ei yrityksistä huolimatta päästy aloittamaan. Optimismia asian suhteen toki oli, sillä Mustallemerelle oli jo varattu italialaisia ja ranskalaisia öljytankkereita. Puna-armeija oli tuhonnut Maikopin öljylähteet niin perusteellisesti, että ne saatiin toimintakuntoon vasta neljä vuotta sodan päättymisen jälkeen.

Polttoaineen puutteen vaikutus sotatoimiin

Raakaöljystä valmistettavien erilaisten polttoaineiden ja voiteluöljyjen merkitys 1940-luvun motorisoidussa sodan käynnissä on luonnehdittava erittäin merkittäväksi. Ilman polttoaineita ei panssarivaunut liiku, lentokoneet lennä ja motorisoitu huolto toimi. Öljy, tai oikeastaan sen vähyys oli toisen maailmansodan aikana Saksan todellinen Akilleen kantapää.

Polttoaineiden puute vaikutti ratkaisevasti joukkojen liikkuvuuteen ja usein jo ratkaisi taistelujen kulun polttoaineen loppuessa ennen tavoitetta.

1941

Saksan aloittaessa hyökkäyksen Neuvostoliittoon (operaatio Barbarossa), 22.6.1941, oli sillä vain noin kuuden viikon polttoainevarastot. Polttoainetta tietenkin saatiin koko ajan lisää, mutta riittämättömiä määriä, sillä jo yhden päivän kulutus itärintamalla oli 4 700 kuutiometriä polttonesteitä. Tämä johti jatkuviin ongelmiin polttoainehuollossa ja siten vaikutti suoraan operaatioiden menestymismahdollisuuksiin.

Polttoainepulasta osoittaa myös se, että moottoroitu SS-Wiking divisioona joutui odottelemaan paikoillaan 24.10.–28.10.1941, eikä voinut jatkaa jo hajalle lyötyjen kasakka divisioonien takaa-ajoa. Kun polttoainetta lopulta saatiin, oli vihollinen saanut pakokauhun laantumaan ja vastus oli jälleen tiukkaa. Wiking divisioona kulutti yleensä noin 136 kuutiometriä polttoainetta. Kelirikkoaikana kulutus nousi jopa 350 kuutiometriin. Pahimmillaan polttoaineen hakuun varikoilta kului jopa 700 kuutiometriä polttoainetta.

Käytännössä koko XIV panssariarmeijakunta kärsi huutavasta bensiinipulasta 15.10.–5.11.1941. Tämä vaikutti ratkaisevasti siihen, ettei asetettuihin tavoitteisiin päästy ajoissa ja silloin kun vihollinen ei vielä ollut ehtinyt uudelleen ryhmittyä puolustukseen.

1942

Rommelin menestyksekäs Afrika Korps poti jatkuvasti akuuttia polttoaine pulaa. Tämä vaikutti ratkaisevasti Pohjois-Afrikan sotanäyttämön tapahtuminen kulkuun. Kun Rommel valloitti Tobrukin satamakaupungin, olisi etenemisen jatkaminen ollut mahdotonta, ilman viholliselta kaapattuja polttoainevarastoja. Rommelin tavoitteena olikin päästä Egyptiin ja sitä kautta Lähi-idän suurille öljykentille.

13.6.1942 Saksan maavoimien (Wehrmacht) pääesikunnan huoltopäällikkö kenraali E. Wagner ilmaisi huolensa asiasta Adolf Hitlerille. Hänen mielestään oli erittäin suuri vaara, että polttoainevarastot ehtyvät jo saman vuoden syyskuun puolivälin aikana. Wagnerin mielestä operaatioita tulisi supistaa, polttoaineen säästämiseksi. Tosiasiassa ennustettu polttoainepula iski jo heinäkuun lopulla.

Kesällä 1942 itärintamalla aloitettu operaatio Sininen (Blau), kärsikin polttoainepulasta. Pakosalle lyötyä vihollista ei voitu seurata täysipainoisesti kaikilla joukoilla, vaan jopa kokonaisia panssaridivisioonia oli pysäytettävä päiväkausiksi kesken etenemisen, polttoaineen loppumisen vuoksi. Pauluksen komentama 6. Armeija oli luonut sillanpääaseman Bokovskajoen luona 20.7.1942, mutta menestystä ei kuitenkaan voitu hyödyntää täysimääräisesti polttoaineen loppumisen vuoksi. Tästä johtuen vetäytyviä venäläisiä joukkoja ei takaa-ajo ja saartaminen ei onnistunut, kuten oli suunniteltu. Viivytysten ansiosta venäläiset saivat aikaa koota joukkonsa ja valmistautua sitkeään puolustukseen.

28.7.1942 Stalingradin suunnalla toiminut 16. Panssaridivisioonan oli pysähdyttävä polttoaineen loppumisen vuoksi usean päivän ajaksi. Jo pakosalle ajettu vihollinen sai aikaa asettua puolustukseen Don-joella, Kalatsissa. Käytännössä koko XIV panssariarmeijakunta oli joutunut pysähtymään. Välillä yritettiin tukeutua jopa viholliselta vallattuun bensiiniin, mutta sitä oli vähän saatavilla sillä puna-armeijan kuorma-autot ja panssarivaunut toimivat dieselillä.

Polttoainepulasta osoittaa myös se, että jopa hyvin valmistellun operaatio Zitadellen (Kurskin operaatio) alussa, Saksan 9. Armeija ilmoittaa polttoainetarpeekseen 60 500 m3 ja saa vain 19 800 m3.

Adrennien operaatio

Adrenninen operaation tarkoituksena oli joulukuussa 1944 suorittaa yllättävä isku yhdysvaltalaisten ja brittien joukkojen heikossa saumakohdassa Ardennien metsikköjen suunnalla. Tavoitteen oli edetä Englannin kanaalille asti, aina Antwerppeniin. Operaatiota varten oli koottu huomattava voimaryhmä ja osin operaatio nojasi huonoon säähän, jonka aikana liittoutuneiden murskaava ilmaylivoima ei vaikuttaisi.

Ardennien operaation alussa 16.12.1944 oli saksalaisilla polttoainetta panssarivaunuihin vain viideksi päiväksi. Operaation menestyminen lasketettiin viholliselta kaapattavan polttoaineen varaan, mikä sinänsä on hyvin epätavallista.

Esimerkkinä voisi mainita saksalaisen panssarirykmentin komentajan Joachim Peiperin 125 panssarivaunua ja 475 muuta ajoneuvoa saivat ennen taisteluun lähtöä vain 190 000 litraa polttoainetta. Polttoainemäärä ei sinänsä ollut suuri, sillä yksi saksalainen panssaridivisioona (1944 organisaatio) kulutti taistelussa noin 250 000 litraa polttoainetta vuorokaudessa. Käytännössä Peiper sai polttoainetta vain kahden - kolmen päivän tarpeisiin.

Hänen rykmentin tavoitteena oli liittoutuneiden suuri polttoainevarasto Stavelotissa. Itse asiassa Stavelotissa oli 9,5 miljoonaan litraa bensiiniä ja se oli sillä hetkellä Euroopan suurin polttoainevarasto. Tarkoituksena oli jatkaa hyökkäystä viholliselta vallatun bensiinin turvin.

Peiper ei onnistunut, sillä hänen panssarivaunuistaan loppui polttoaine ennen ratkaisevaa läpimurtoa, toisaalta myös sään muuttuminen selkeäksi mahdollisti liittoutuneiden taas käyttää ilmaylivoimaansa täysin voimin. Joidenkin arvioiden mukaan, jos Peiper olisi onnistunut olisi se voinut muuttaa sodan kulkua. Ehkä se olisi hidastanut romahdusta, mutta ei se olisi voinut estää tapahtumien kulkua kohti lopullista tappiota. Tähän oli syynä liittoutuneiden miltei täydellinen ilmaherruus ja valtavan suuri materiaalinen ylivoima.

Buna

Saksalla oli myös pula raakakumista, jota tarvittiin mm. autojen renkaiden ja erilaisten tiivisteiden valmistuksessa. Tilanne oli jopa niin akuutti, että raakakumia tuotiin Japanista sukellusveneellä. Tämä ei tietenkään riittänyt täyttämään kulutustarpeita. Raakakumipulan vuoksi oli pakko siirtyä synteettisenkumin (Buna) valmistukseen. Bunan valmistuksessa tärkein raaka-aine on öljy, joten myös tämä seikka verotti jo muutekin ahtaalla olevaa öljyntuotantoa.

Kun lukuja verrataan Yhdysvaltojen vastaavaan tuotantoon, huomataan kuinka vaatimaton Saksan polttoainehuolto todellisuudessa oli.

Talven vaikutus

Talven kylmien kelien vaikutus polttoaineen kulutukseen oli dramaattinen. Saksan armeija ei ollut kunnolla varustautunut talvisodan käyntiin ja tämä näkyi myös erilaisina ongelmina ajoneuvojen käytössä. Saksalaisilla ei ollut riittävästi kunnollisia pakkasnesteitä, eikä kylmää kestäviä öljylaatuja. Tästä johtuen ajoneuvot ja lentokoneet eivät käynnistyneet pakkasilla ilman pitkäaikaisia lämmitysprosesseja. Ongelman vuoksi ajoneuvoja ei usein uskallettu sammuttaa ollenkaan, koska pelättiin ettei niitä enää saada uudelleen käyntiin. Tämä tietenkin vain lisäsi polttoaineiden tarvetta.

Venäläiset sotavangit opettivat saksalaisia lentokenttähenkilökuntia lisäämään lentokoneen moottoriöljyn sekaan pari litraa polttoainetta. Tämän ohensi öljyä ja nopeutti sen lämpenemistä, minkä ansiosta lentokone saatiin paljon helpommin pakkasella käyntiin. Neuvo oli sinänsä hyvä, mutta sen vuoksi moottoriöljyn vaihtoväli lyheni merkittävästi, mikä puolestaan taas lisäsi menekkiä.

Saksalaisten oman arvion mukaan jo talven 1942 polttoaineen kulutus oli 1 170 000 tonnia, kun Saksan ja Romanian yhteen laskettu tuotanto oli vain noin 700 000 tonnia. Talven aikana siis syntyi 400 000 tonnin vaje, kerättyihin polttoainevarastoihin.

Luftwaffe

Saksan ilmavoimat (Luftwaffe) joutui painimiaan riittävän laadukkaan polttoaineen saannin kanssa koko toisen maailmansodan ajan. Öljyn saatavuudesta johtuen Luftwaffe joutui käyttämään lentokoneissaan pääsääntöisesti 87 oktaanista polttoainetta, vaikka 100 oktaanisella olisi saatu moottoreista parempi suorituskyky. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että maksimi moottoritehoissa jouduttiin luopumaan, koska 100 oktaanista ei voitu valmistaa tarpeeksi. Tämän vuoksi jouduttiin valmistamaan moottoreita 87 oktaaniselle polttoaineelle ja lisäämään puristustehoja, riittävän voiman saamiseksi. Tämän puolestaan vaati parempia raaka-aineita moottorin valmistuksessa ja näistä strategisista raaka-aineista oli muutenkin jo pulaa. Toinen vaihtoehto oli lisästä materiaalivahvuuksia, mutta tämä puolestaan lisäsi moottorin painoa ja söi näin saavutettua lisätehoa.

Vuonna 1941 Saksan lentokonepolttoaineesta 10 % oli 100 oktaanista, vuoden 1943 lopulla suurien ponnistusten ansiosta jo 25 %. Luftwaffen yleisin hävittäjä malli Messerschmitt Bf 109 käytti 87 oktaanista polttoainetta, kun lentäjien suosima, kaartotaisteluun paremmin soveltuva Focke-Wulf Fw 190 puolestaan käytti 96/100 oktaanista polttoainetta. Polttoaineen saatavuuden vuoksi tuotannossa suosittiin Bf 109 mallia. Luftwaffen käyttämästä korkeaoktaanisesta polttoaineesta noin 95 % oli synteettisesti valmistettua.

Lentokonepolttoaineen tarve ja saatavuus vuonna 1944

Luvuista käy ilmi polttoaine tuotannon romahdus kesäkuussa 1944. Tämä vaikutti erittäin ratkaisevasti Luftwaffen kykyyn torjua vihollisen ilmahyökkäyksiä. Polttoainepula oli niin paha, että ilmaoperaatioita oli mahdotonta toteuttaa. Syyskuussa 1944 lentokonepolttoainetta oli enää 5 % tarpeesta (n. 10 000 t). Usein Luftwaffen lentokoneet tuhottiin lentokentille, koska ilmaan ei päästy polttoaine pulan vuoksi.

Polttoaine pula johti myös siihen, ettei uusia lentäjiä voitu kunnolla kouluttaa kunnolla. Sama koski myös Saksan uusia suihkuhävittäjiä, joiden piti kääntää ilmasodan kulku. Suihkuhävittäjille ei yksinkertaisesti ollut polttoainetta ja usein ne tuhottiin lentokentille.

Liittoutuneiden ilmapommitusten merkitys tuotantoon

Länsiliittoutuneet huomasivat lopulta tämän Saksan heikkouden ja päättivät iskeä polttoainetuotantolaitoksia vastaan. Saksan polttoaine tuotannosta 90 % oli keskittynyt 54 tuotantolaitokseen, joista 27 oli ratkaisevan tärkeitä. Kaikkiaan tuotantolaitoksia oli 91. Vuonna 1944 saksalaisilla oli käytössä enää 13 suurta öljyntuotantolaitosta, sekä kolme pienempää. Syyskuussa 1944 toiminnassa oli enää 3 laitosta ja 28 osittaisessa toiminnassa.

Suuren osan öljystään Saksa toi Romanian, Ploestin öljykentiltä sekä Unkarista. Yhdysvaltojen ilmavoimat (USAF) pommitti Ploestin öljykenttiä jo elokuussa 1943, mutta tuotanto jatkui ja kasvoi vuoden 1944 huhtikuuhun asti, jolloin liittoutuneiden suuroffensiivi öljyntuotantoa vastaan alkoi.

Heinäkuuhun 1944 mennessä jokaista suurta tuotantolaitosta oli vaurioitettu ja tuotanto alkoi dramaattisesti pudota, siten sillä oli suuri vaikutus kaikkiin Saksan sotatoimiin. Eräs pahiten kärsinyt suuri tuotantolaitos sijaitsi Leunassa ja se sai osakseen 6 552 lentosuoritusta ja 18 328 tonnia pommeja. Tämän seurauksena laitoksen tuotanto pysyi 12 kuukauden ajan vain noin 10 % normaalista.

Myös Tonavan miinoittamisella (9.4.-22.4.1944) ilmasta pudotettavilla miinoilla oli suuri vaikutus. Öljyä jouduttiin nyt kuljettamaan jokilaivojen sijasta muutenkin ylirasittunutta rautatieverkostoa myöten.

Vuonna 1944 huhtikuun ja heinäkuun välisenä aikana saksalaiset menettivät ilmapommituksissa arviolta 1,5 miljardia litraa bensiiniä. Saksan öljytuotteiden tuotanto oli tippunut 20 prosenttiin Wehrmachtin vähimmäistarpeesta. Näin Saksan sotakoneista menetti liikkuvuutensa polttoainepulan vuoksi.

Ennen ilmapommituksia tuotantolaitokset tuottivat 316 000 tonnia synteettisiä polttoaineita sekä 175 000 tonnia ilmavoimien käyttämää polttoainetta. Kesäkuussa 1944 vastaavat luvut olivat enää 107 000 tonnia ja 30 000 tonnia ja syyskuussa 1944 enää 17 000 tonnia ja 5 000 tonnia. Armeijan tarve olisi ollut 130 000 tonnia kuukaudessa, joten vaje oli huomattava ja vaikutti armeijan liikkuvuuteen ratkaisevasti.

Saksalaiset aloittivat äärimmäiset toimenpiteet tuotannon takaamiseksi. Alber Speer perusti erikoiskomennuskunnan (Geitenberg) ja korjaustöihin komennettiin 350 000 miestä korjaustöihin, lisäksi tuotantoa ryhdyttiin siirtämään suunnattoman suuriin maanalaisiin laitoksiin. Kaikkia laitoksia ei kuitenkaan ehditty saamaan valmiiksi ennen sodan loppua.

Yhdysvaltojen ilmavoimien pommituslennot Ploestiin 1942–1944

12.6.1942

Yhdysvaltojen ilmavoimat (USAAF) pommitti 13 B-24 Liberator pommikoneen voimin Ploestin öljykenttiä. Pommituksen aiheuttamat vahingot olivat mitättömät.

1.8.1943 operaatio Tidal Wave

Yhdysvaltojen ilmavoimien 9. Ilma-armeijan (93., 98., 376. ja 389.BG) koneet nousivat Bengasin lentokentältä ja pommittivat 178 B-24 Liberator pommikoneen voimin Ploestin ja Campinan öljynjalostamoita. Pommitus vaurioitti kaikkiaan yhdeksää öljynjalostamoa Ploestin alueella. Tuotanto laski pommituksen vuoksi muutamien viikkojen ajaksi noin 40 %. Korjausten jälkeen tuotanto oli itse asiassa suurempi kuin ennen pommitusta.

Saksalaisilla oli Ploestin suojana 52 Messerschmitt Bf-109 hävittäjää ja Bf-110 yöhävittäjiä, sekä muutamia romanialaisia IAR-80 hävittäjiä. Hävittäjät tukeutuivat Lipeskin lentotukikohtaan. Yhdysvallat menetti 54 B-24 pommikonetta ja 53 vaurioitui pahoin, joiden mukana menetettiin 310 miestä kaatuneina ja 108 vangittuina. Lisäksi Turkki internoi 78 miestä.

4.-5.4.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimien 15. Ilma-armeijan koneet nousivat Italiasta, Foggian lentotukikohdasta ja pommittivat 334 B-17 ja B-24 pommikoneiden voimin kohteita Romaniassa ja Jugoslaviassa. Kohteina olivat Ploesti, Nis, Leskovac ja Vienna. Myös Tonavan proomusaattueita pommitettiin. Hävittäjät ja ilmatorjunta ampui alas 13 pommikonetta. Saksan Romaniasta saaman öljyn määrä laski pommituksen ansiosta 80 %.

15.4.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat 334 B-17 ja B-24 pommikoneiden voimin kohteita Romaniassa ja Jugoslaviassa. Pommikoneita saattoi yli 150 hävittäjää. Kohteina olivat Ploesti, Nis ja Bucharest.

24.4.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat yli 520 pommikoneella (B-17 ja B-24) kohteita Romaniassa, Jugoslaviassa ja Italiassa. Pommikoneita oli saattamassa yli 250 saattohävittäjää. Romaniassa kohteina oli Ploesti ja Bucharest.

5.5.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat yli 640 pommikoneella (B-17 ja B-24) kohteita Romaniassa ja Jugoslaviassa. Pommikoneita oli saattamassa yli 240 saattohävittäjää. Romaniassa kohteina olivat Ploesti/Campina ja Brasnov. Pommituksen ansiosta Ploestin tuotanto tippui 56 %:iin entisestä.

6.5.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat yli 300 pommikoneella (B-17 ja B-24) kohteita Romaniassa ja Jugoslaviassa. Pommikoneita saattamassa oli P-51 ja P-38 saattohävittäjiä. Kohteina olivat Ploestin/Campinan öljyjalostamot, lentokonetehdas Brasovissa ja Belgradin päärautatieasema.

18.5.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat noin 450 pommikoneella (B-17 ja B-24) kohteita Romaniassa ja Jugoslaviassa. Pommikoneita saattamassa oli P-51 ja P-38 saattohävittäjiä. Kohteina olivat Ploestin teollisuusalue ja Belgradin päärautatieasema.

31.5.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat noin 480 pommikoneella (B-17 ja B-24) kohteita Romaniassa. Pommikoneita saattamassa oli yli 200 saattohävittäjää. Pääkohteina olivat Ploestin öljyjalostamot ja viestiyhteydet. USAAF menetti 15 pommikonetta hävittäjätoiminnan ja ilmatorjunnan vuoksi. Saksalaisten tappiot olivat noin 40 hävittäjää.

6.6.1944 operaatio Frantic

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat 107 B-17 pommikoneella, joita saattamassa oli 42 P-51 hävittäjää Galatin lentotukikohtaa Romaniassa. Koneet toimivat neuvostoliittolaiselta lentokentältä käsin. Samaan aikaan 570 pommikonetta iski kohteisiin Romaniassa ja Jugoslaviassa. Kohteina olivat Ploestin öljynjalostamot, Belgradin päärautatieasema ja Turnu-Severin kanaalin kanavalaitteet.

10.6.1944

Joukko pommein varustettuja P-51 ja P-38 hävittäjiä pommitti Ploestin öljynjalostamoita.

23.6.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat yli 400 pommikoneen (B-17 ja B-24) voimin Romanian öljynjalostamoita. Kohteina olivat Ploestin öljynjalostamot ja öljyvarastot Giurgiussa. Pommikoneita oli saattamassa P-51 ja P-38 saattohävittäjiä, jotka ilmoittivat ampuneensa alas yli 30 vihollisen hävittäjää. Yhdysvaltalaisten lentokonetappiot olivat yli 100 konetta.

24.6.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat 335 pommikoneen (B-17 ja B-24) voimin kohteita Romaniassa. Saattajina oli 220 P-51 ja P-38 saattohävittäjää. Kohteina oli Ploestin öljynjalostamot, rautatiesilta Piatrassa ja rautatien korjausvarikko Craiovassa. Saksalaisten ilmoitettiin menettäneen yli 20 hävittäjää, yhdysvaltalaisten menettäessä 10 ja useita koneita oli kadoksissa.

9.7.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat 222 pommikoneen (B-17 ja B-24) voimin Ploestin alueen Xenia ja Concordia Vega öljynjalostamoja. Pommikoneita saattamassa oli P-51 ja P-38 saattohävittäjiä, jotka ilmoittivat ampuneen alas 14 saksalaista hävittäjää. Yhdysvaltalaisten tappiot olivat kuusi lentokonetta.

15.7.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat yli 600 pommikoneen (B-17 ja B-24) voimin Ploestin alueen öljynjalostamoita sekä Teleajenulin öljynpumppausasemaa. Saattamassa oli yli 300 P-51 ja P-38 saattohävittäjää.

22.7.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat 458 pommikoneen (B-17 ja B-24) voimin Ploestin öljynjalostamoita. Saattamassa oli 76 P-51 ja P-38 saattohävittäjää. Toissijaisina kohteina oli rautatiesilta ja rautatieasemat Jugoslaviassa.

26.7.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat Ploestin öljynjalostamoita, samalla kun iskivät Wiener Neudorf lentokonetehtaalle Itävallassa, sekä useille eri Itävallassa ja Unkarissa lentokentille. Kohteena oli myös öljyvarasto Albanian Beratissa.

28.7.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat 345 pommikoneen (B-17 ja B-24) voimin Ploestin öljynjalostamoita. Saattamassa oli P-51 ja P-38 saattohävittäjiä.

31.7.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat yli 360 pommikoneen (B-17 ja B-24) voimin Ploestin öljynjalostamoita. Saattamassa oli P-51 ja P-38 saattohävittäjiä.

6.8.1944

Operaatio Franticin myötä Neuvostoliitosta pois siirtyvät 60 hävittäjää pommitti Ploestin alueen öljynjalostamoita sekä rautatiekohteita.

10.8.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat yli 450 pommikoneen (B-17 ja B-24) voimin Ploestin öljynjalostamoita. Saattamassa oli P-51 ja P-38 saattohävittäjiä.

17.8.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat 250 B-24 pommikoneen voimin Ploestin öljynjalostamoita. Saattamassa oli P-51 hävittäjät.

18.8.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat 370 pommikoneen (B-17 ja B-24) voimin Ploestin öljynjalostamoita.

19.8.1944

Yhdysvaltojen ilmavoimat pommittivat 65 B-17 pommikoneen voimin Ploestin öljynjalostamoita. Saattamassa oli 125 P-51 hävittäjää.

Puna-armeija Ploestissa

Elokuussa 1944 puna-armeijan joukot työntyivät Romaniaan. Romania siirtyi pian Neuvostoliiton puolelle ja Romaniaa puolustanut Saksan 6. Armeijan joukot (14 alivahvuista divisioonaa) joutuivat hankalaan tilanteeseen, puna-armeijan ja romanialaisten joukkojen puristuksiin.

Puna-armeija miehitti Ploestin öljykentät 30.8.1944. Tästä taistelussa öljykentistä puna-armeijan käsiin jäi myös noin 15 000 saksalaista sotavankia. Venäläiset olivat harmissaan siitä, että Ploestin öljynjalostamot oli tuhottu. He olisivat ottaneet mielellään tuotannon itselleen.

Ploestin öljyjalostamoiden menetys oli Saksalle suuri menetys. Armeijaa kohtasi pian suoranainen polttoaine pula, joka vaikutti kaikkiin suuriin joukkojen siirtoihin. Ploestin öljyn menettämisen jälkeen, ei Saksan armeijalla enää ollut toivoa pysäyttää vihollisten etenemistä.