Degtjarev m/27

Yleistä

Vasili Aleksejevitsh Degtjarjev (1880–1949) aloitti uuden pikakiväärin suunnittelun omatoimisesti vuonna 1923. Venäjän kiväärikomissio kiinnostui kesällä 1923 aseesta ja valmistutti muutamia koekappaleita ampumatestejä varten. Myös puna-armeijan uudistusten alullepanija M. V. Frunze kiinnostui uudesta aseesta, joka yksinkertainen ja edullinen valmistaa.

Ensimmäiset sarjavalmisteiset pikakiväärit valmistuivat vuoden vaihteessa 1927/28. Tästä alkoi todellinen massavalmistus, eikä todellista tuotantomäärää ole tiedossa. Ase ei ole täysin Degtjarjev omaa käsialaa, sillä lukon ovat suunnitelleet ruotsalaiset Friberg ja Kjellman. Asetta valmistettiin Neuvostoliitossa Kovrovin-asetehtaalla.

Toiminta

Aseen pääosat ovat lukko, luisti, laatikko, peräkappale, piippu ja vaippa. Sen toiminta perustuu piipun alapuolelle sijoitettuun kaasumäntäsysteemiin. Piipun etuosassa on kaasureikä, jota pitkin luodin perässä tulevat ruutikaasut pääsevät purkautumaan piipun alla olevaan kaasukammioon. Kammiossa kova kaasun paine työntää kaasumäntää vauhdilla taaksepäin. Näin kaasumäntä työntää mäntätankoa, joka puolestaan antaa saman vauhdin myös luistille. Luisti liikkuu taaksepäin ja siirtää samalla mukanaan lukkoa, joka käy laatikon peräseinässä, josta se liikkuu uudelleen eteenpäin, mikäli liipaisin on vielä pohjassa. Patruuna laukeaa, kaasut kulkevat ja luisti alkaa uuden liikesarjansa.

Aseessa on erikoista se, että sillä ei voi ampua kertatulta, vain sarjatuli on mahdollinen ja ammutun sarjan pituus riippuu siitä, kauanko liipaisinta painetaan. Aseen kuuluisa hidas "loukutus" on kuitenkin niin hidasta, että sillä pystyy ampumaan lyhyitäkin sarjoja. Oikeastaan ainoa heikko puoli aseessa on hidas ja hankala lippaan täyttö.

Tuotanto

Degtjarev-pikakiväärin ensimmäisen tuotantosarjan (2 500 asetta), valmistus aloitettiin Tulan asetehtaalla vuoden 1927 lopulla. Vuosina 1928–1929 valmistui 6 500 asetta.

Aseen valmistaminen kesti 130 työtuntia, käsittäen 486 työvaihetta. Ase oli huomattavan edullinen jos sitä verrataan esimerkiksi Maxim-konekivääriin (700 työtuntia ja 2 488 työvaihetta) tai jopa tavalliseen jalkaväenkivääriin m/91 (42 työtuntia ja 1 446 työvaihetta).

Suomessa

Degtjarev ”Emma” -pikakivääristä muodostui sotien aikana Suomen armeijan vakio ase. Emma oli luotettavampi kuin kotimainen Lahti-Saloranta ja se olikin rintamajoukkojen suosiossa. Suomessa valmistettiin Dektjarevin lippaita ja varaosia.

Suomen armeijalla oli kesäkuussa 1940 käytössään 3 420 sotasaaliina saatua jalkaväkimallin (DP) Degtjarevia ja 457 panssarivaunukäyttöön (DT) tarkoitettua. 1.8.1941 jalkaväki mallin Degtjareveja oli Suomen armeijan kirjanpidossa jo 3 383 kappaletta. 1.12.1941 Degtjarevien määrä oli noussut 5 083 aseeseen. 1.6.1944, juuri ennen Neuvostoliiton suurhyökkäystä Karjalan kannaksella, oli Suomen armeijalla 9 038 jalkaväkimallin Degtjarevia ja 683 panssarivaunu mallista. Jatkosodan loputtua, tehtiin 1.10.1944 inventointi, joka mukaan armeijan kirjanpidossa oli vielä 6 890 Degtjarev (DP) ja 504 Degtjarev (DT) mallista pikakivääriä. Puolustusvoimat myi varastoimansa Degtjarevit lähinnä ulkomaille, vuosina 1987–1990.